Kirkon hallinto 300-luvulla

300-800 luvulla kirkko oli jakautunut viiteen patriakaattiin: Konstantinopoli, Rooma, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem.  Näistä muodostui viisi itsenäistä paikalliskirkkoa. Näiden kirkkojen piispoja alettiin 500-luvulla nimittää patriarkoiksi. Kenelläkään heistä ei ollut täyttä valtaa toisiin kirkkoihin. Rooman piispa olisi halunnut itsellensä erityisaseman, koska Rooman ensimmäisenä piispana pidettiin  apostoli Pietaria. Koska apostoli Pietari oli Jeesuksen opetuslapsi ja hänet ristiinnaulittiin Keisari Neron aikana Roomassa.

    Vähitellen Rooman patriarkassa alettiin korostaa Rooman piispan eli paavin, arvovaltaa kaikkien piispojen esimiehenä. Idässä Konstantinopolin patriarkka oli suhteessa muihin patriarkkoihin primus inter pares eli käännettyen vertaistensa joukossa" muttei se merkinnyt hallinnollista valtaa muihin paikalliskirkkoihin.   Patriarkat jakaantuivat hiippakuntiin, jotka jakaantuivat seurakuntiin. Jokaisen hiippakunnan joiden johdossa oli piispa jonka tehtävänä oli yleensä huolehtia kirkon opetuksien laadusta ja puhtaudesta omalla aluellaan. Seurakuntaa johti seurakunnan vanhin eli presbyteeri.  Papit vastasivat paikallisen kirkkonsa jumalanpalveluksista, diakoneista, taloudesta ja kirkollisesta avustustyöstä. Kirkolla oli tuohon aikaan suuri osa ihmisten elämästä.
Kirkko tiesi heidön mielestä oikeat asiat ja pystyi auttamaan heitä elämässä eteenpäin

Tehnyt: Johanna 7.luokka